Lenkkeily ja liikuntaharrastukset

Olen tässä pari päivää fillaroinut keskustaan notkumaan yliopistolle gradunteon merkeissä. Matkani on taittunut enimmäkseen keskuspuiston hiekkateitä ja myös Töölönlahden ohi on tullut sipaistua. Varsinkin takaisin päin ajaessa kuuden jälkeen tiet ovat olleet sakeina monennäköisistä ja -kuntoisista lenkkeilijöistä. Ja tämäkös on ilahduttanut vanhaa kuntourheilun ja liikunnan puolestapuhujan mieltä.

Juoksutrendi on ollut keskuudessamme jo jokusen vuoden. Juoksutapahtumien osanottajamäärät ovat räjähtäneet ja aloittamiskynnys tuntuu madaltuneen huimasti. Ja mikäs sen parempaa, sillä juokseminen on tehokas, mukava ja kohtalaisen vaivaton tapa pitää kunnostaan huolta, kun ei tarvitse erikseen raahautua minnekään harrastelemaan, vaan voi ihan kotiovelta lähteä liikkeelle ja oikeastaan mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Toisaalta eipä sillä ole suurta väliä, millä tavalla kunnostaan pitää huolta, kunhan jollain tavalla panostaa terveyteensä tuossakin mielessä. Tosin vaikka pidänkin kunnosta huolehtimista kohtalaisen järkevänä ja tärkeänä, ymmärrän tavallaan niitäkin, joita sohva houkuttaa enemmän. En myöskään yhtyisi vaatimuksiin siitä, että itse aiheutettuihin sairauksiin sairastuneiden hoitoa ei korvattaisi yhteiskunnan pussista. Kyllä kaikki sairaat pitää hoitaa, vaikka sairastuminen johtuisikin omasta välinpitämättömyydestä eikä lenkille oikein voi aikuisia ihmisiä pakottamaankaan.

Sitä vastoin lasten liikuntaan pitäisi sekä koulujen, päiväkotien että myös vanhempien kiinnittää ihan tosissaan huomiota. Huonokuntoisten ja ylipainoisten lasten ja nuorten joukko kasvaa kasvamistaan ja pidemmän päälle tällainen suuntaus voi tulla kohtalaisen kalliiksi yhteiskunnalle. Normaalia arkiliikkumista on kaiken aikaa entistä vähemmän ja jos liikuntaharrastusta ei aloiteta nuorena, on kynnys liikkumiseen myöhemmin kohtuullisen suuri.

Erityisesti koululiikunnan pitäisi pystyä houkuttelemaan riskiryhmässä olevat nuoret liikkumaan ja yhteistyö urheiluseurojen kanssa voisi olla hedelmällinen tapa lähteä madaltamaan nuorten kynnystä liikunnan aloittamiseen.

Kielillä puhumista

Perheen uusin tulokas lähestyy kolmen kuukauden ikää ja vaikka ihan vielä ei puhuminen ole ajankohtaista, on kaksikielisessä perheessä näitäkin asioita tullut mietittyä. Selvää on tietysti se, että kumpikin vanhemmista puhuu tälle lapselle - kuten esikoisellekin - pelkästään omaa kieltään; minä suomea ja vaimo espanjaa. Suuremman mielenkiinnon kohteena sen sijaan on se, millä kielellä sisarukset tulevat keskenään kommunikoimaan ja tuleeko tämä kieli vaihtelemaan tilannesidonnaisesti ja jos niin millä tavalla.

Esikoisella oli myös lyhyt ajan jakso, jolloin hän ei suostunut puhumaan espanjaa juuri lainkaan. Tähän auttoi äidin jääräpäisyys ja ehkä jossain määrin myös muutamat tuttavaperheet, joissa kielipoliittinen tilanne on samankaltainen. Koulussahan kaksikielisillä lapsilla on mahdollisuus saada kaksi viikkotuntia oman toisen kotikielen opetusta, mikä on erinomainen asia. Toivottavasti noilta tunneilta tarttuu hihaan espanjan kieliopin lisäksi myös espanjaa puhuvia kavereita.

Kahdella kielellä operoiminen perheen sisällä on varmaan melko mielenkiintoista kuultavaa ulkopuolisen korviin. Lapsi kun vaihtaa kieltä lennosta ja jos paikalla on muita aikuisia puhuvat perheen aikuisetkin sekaisin useampaa kieltä. Tämän sekaisin puhumisen huippukokemusta päästiin taas taannoin kokemaan, kun Saksassa asuva ja saksalaisen kanssa naimisissa oleva ystäväni kävi Suomessa. Tässä porukassa puhuttiin sujuvasti sekaisin ja lennosta vaihtaen neljää eri kieltä: minä ystäväni kanssa suomea, ystäväni vaimonsa kanssa saksaa, minä vaimoni kanssa espanjaa ja kaikki yhdessä keskustellen englantia. Aikamoista.

Itsehän olin koulussa kielissä kohtalaisen heikko tapaus. Vasta jälkikäteen minulle on selvinnyt, että suurin syy huonoon menestykseen oli sitten kuitenkin se perinteinen eli laiskuus. Kun muut aineet sujuivat kohtalaisen hyvin ilman pienintäkään vaivan näköä, en ymmärtänyt kielten kohdallakaan tsempata sen enempää. Selitin itselleni, että minulla on heikko kielipää, kunnes tulin lähteneeksi vuodeksi Boliviaan vuonna -99. Kun kieltä oli pakko oppia, sitä tuli harjoiteltua kaikki illat ja kohtalaisen nopeasti se alkoi sujua.

Ruotsin kielen taitoni on edelleen häpeätahra, jos kohta englannissakin on parantamisen varaa paljonkin. Vaikka edesmennyt Seppo Heikinheimo mollaa Mätämunan muistelmissaan, jotka tulin tässä kesän alussa lukeneeksi, ruotsin kieltä ja sen puhujia aika estotta, pidän ruotsia kyllä kohtalaisen hyödyllisenä kielenä. Ja vaikka virkamiesruotsi on suoritettu, niin enpä kyllä pysty ravintolassa tilaamista kummallisempiin suorituksiin. Tässä onkin lähivuosille seuraava projekti, jonka kimppuun lupaan käydä määrätietoisesti heti kun maisterin paprut ovat handussa. Eli uskoakseni ennen joulua.

Sipoonkorpi

Tiistaina tuli käytyä hyvässä ja asiantuntevassa seurueessa tutustumassa Sipoonkorpeen ja erityisesti niihin Helsingin nykyisillä mailla sijaitseviin alueisiin, joihin ollaan lähivuosina mahdollisesti suunnittelemassa asuinrakentamista. Jonkin verran asuntoja tuolle alueelle mahtuukin ilman, että luontoarvot järisyttävissä määrin vaarantuvat, mutta tarkkana täytyy kaavoituksen suhteen olla, että Sipoonkorven ainutlaatuisen hienot ja lajistoltaan rikkaat metsät eivät täysin joutuisi tärviölle.

Kysehän on osittain siitä, että minkälainen määrä asukkaita tuolle kaistaleelle voidaan sijoittaa, mutta myös siitä millä tavalla noiden asukkaiden ajatellaan jatkossa liikkuvan. Metron jatkaminen liitosalueelle olisi kohtalaisen looginen ratkaisu, mutta se vaatii kohtalaisen suuren väestöpohjan ollakseen kannattavaa. Pikaraitiotie olisi hieman köykäisempi ratkaisu, mutta jos väkimäärä jäisi kovin vähäiseksi, voisi olla että porukka ei yksinkertaisesti riittäisi raideliikenteen rakentamiseksi.

Sipoonkorpihan on Nuuksion ohella tärkein pääkaupunkiseudun lähistöllä sijaitsevista yhtenäisistä metsäalueista ja suosittelen varauksetta siellä retkeilyä etenkin, jos Nuuksiossa pyörivät väkimäärät ärsyttävät. Hieno paikka.

Pitkästä aikaa ja vähän kaikesta

Edellisestä blogi-kirjoituksesta on ehtinyt kulua luvattoman paljon aikaa, mistä nöyrimmät pahoittelut kaikille innokkaille lukijoille. Kevät on ollut kiireinen sekä luottamustoimien, päivätyön että perheen suhteen. Perheenlisäys huhtikuun lopulla on ollut myös omiaan pitämään ajatukset perusasioissa.

Valtuustoasioista, kuten myös lautakuntakuulumisista ja muistakin kaupungin hallintoon liittyvästä, olen raportoinut suoraan sähköpostilla kaikille halukkaille. Mikäli joku haluaa liittyä uutiskirjeeni postituslistalle, lisään mielelläni uusia lukijoita. Postia tulee pari kertaa kuussa, joten älytöntä kuormitusta kenenkään sähköpostiin ei ole luvassa. Eli jos haluat liittyä, niin ei kun sähköpostia osoitteeseen mikko.makela[ät]vantaanvihreat.fi

Yleisesti ottaen kunnallispolitiikan fokuksessa ovat olleet taloudelliset kysymykset ja taloudelliseen tilanteeseen liittyvät säästöt sekä selvityksen tekemisen aloittaminen Helsingin ja Vantaan liittymisen eduista ja haitoista ja toisaalta laajemman seutuhallintomallin hyödyistä. Nämä asiat ovat kuitenkin vielä sen verran kesken ja levällään, että niistä ei vielä ole kovin konkreettista kerrottavaa. Oma kantani selvitysasioihin on kuitenkin myönteinen, ja innolla odottelen minkälaisia tuloksia noista saadaan. Talousnäkymät sen sijaan ovat koruttomat ja väkisin tehtävät ja tärkeisiin asioihin kohdistuvat säästöt riipivät sydäntä, mutta eipä noilla oikein mitään voi. Pakko on yrittää säästää.

Eurovaalitkin olivat ja tulos oli Vihreiden kannalta odotetun erinomainen. Kaksi pätevää meppiä ja valtakunnallisesti mahtava äänisaalis vetävät suuta messingille. Ja rikkana rokassa Vantaalta saatiin eduskuntaan Timo Juurikkala, jonka jääminen monta kertaa todella lähelle on ollut aivan kohtuutonta ja huutava vääryys. Sääli vain, että nyt Timo lakkaa sulostuttamasta kaupungin virkamieskuntaa ja pätevän miehen paikkaan toimialajohtajana joudutaan etsimään uusi henkilö. Onneksi siihenkin tullaan saamaan hyvä tyyppi tilalle.

Kevään viimeinen valtuuston kokous on ensi maanantaina ja sen jälkeen pääsen viettämään lomaa tuoltakin osin. Ohjelmassa on mm. urheilullisia haasteita, kuten Jukolan viesti Mikkelissä ja Paavo Nurmi Marathon (sic!) Turussa. Jukolan viestissä juoksen 16,7 km pitkän ankkuriosuuden Rastihaukkojen ykkösjoukkueessa ja tavoitteena on vähintään sijoitus 400 parhaan joukkoon. Maraton puolestaan pitäisi saada rykäistyä alle 3.30 (tähän astinen enkka 3.36). Lomailun, perhe-elämän ja sporttailun lisäksi aikeissa olisi saada kammettua viimeinen kanto maisteriksi tulemisen kaskessa nurin ja viimeisteltyä hyvällä hahmolla oleva gradu luovutuskuntoon syksyyn mennessä. Eiköhän sekin tuolta tule, kun vähän potkitaan.

Näillä eväillä siirryn nyt mökin sohvalle jatkamaan Šostakovitšin muistelmien lukemista kera maittavan punaviinin. Hyvää kesää itse kullekin säädylle.

Perhe-elämää

Vaikka kohtalaisen maallisena yksilönä en ihmeemmin osaa pääsiäisen ilosanomasta innostua, niin ylimääräiset vapaapäivät ja pitkä viikonloppu perheen parissa kelpaavat kyllä. Alkuvuosi on nimittäin ollut kohtalaisen hektistä aikaa ja vaikka itse tuossa menossa on ihan hyvin pysynyt mukana, niin kyllähän perhe tietysti on jäänyt hieman tavallista vähemmälle huomiolle politiikan, opiskelun, työn ja joidenkin harrastustenkin aiheuttaman kuorman takia.

Pari viikkoa sitten Vihreä Aviapolis järkkäsi keskustelutilaisuuden koskien juuri politiikan ja vanhemmuuden yhteensovittamista. Vieraana oli Anni Sinnemäki sekä useita vantaalaisia kunnallispoliitikkoja. Huojentavaa oli kuulla, että aika monet muutkin kamppailevat perheen ja muiden puuhien ristipaineissa. Aikaa kun ei ole rajattomasti ja mielellään sitä hoitaisi kaikki hommat, joissa on mukana, mahdollisimman hyvin ja huolellisesti.

Tilanne tulee osaltani vielä muuttumaan tässä parin viikon sisään, kun perheeseemme syntyy toinen lapsi. Toisaalta isyysloma ja pian koittava kesä rauhoittavat tilannetta hetkeksi, mutta syksyllä on taas tuttu rumba päällä. Tosin opiskelut ovat kesän loppuun mennessä paketissa, mikäli gradun kirjoittaminen sujuu niin kuin olen suunnitellut.

Tyttäreni kanssa olin myös kotona puolisen vuotta, mitä ratkaisua suosittelen lämpimästi kaikille isille. Osin tietysti kaikista niistä kliseisistä syistä, joissa mainitaan, kuinka isä tutustuu lapseensa ja pääsee osaksi lapsen maailmaa yms, mutta erityisesti itsekkäistä syistä. Kotona oleminen lapsen kanssa on nimittäin todella nastaa ja antoisaa verrattuna tiukasti aikataulutettuun työelämään.

Mielelläni myös soisin, kuten Vihreistä poliitikoista mm. Anni Sinnemäki ja Ville Niinistö ovat vaatineet, että siirtyisimme Suomessakin Islannissa hyväksi havaittuun malliin, jossa osa vanhempainvapaasta on jyvitetty isälle eikä sitä pysty pois vaihtamaan. Perusteluksi kelpaa myös työelämän tasa-arvon lisääntyminen, kun lapsen tulon riski liittyisi lähtökohtaisesti myös miehen palkkaamiseen. Lisäksi vanhemmuuden kustannukset tulisivat paremmin jaetuiksi kummankin sukupuolen työnantajien kesken.

Toisaalta toivoisi, että kaikki miehet itsekin ymmärtäisivät olla mahdollisimman paljon läsnä lapsensa elämässä ja tosiaan malttaisivat ainakin käyttää kaikki heille kuuluvat isyyslomat ja ehkä sitten vielä vähän päälle.

Kotikylän kundit

Kuten hyvin tiedetään, olen intohimoinen urheilumies sekä harrastajana että penkkiurheilijana. Ja vaikka olen aktiivisesti seurannut monenlaista urheilua pienestä pitäen ja käynyt paikan päällä hämmästelemässä säännöllisesti sekä kansallisen että kansainvälisen tason tapahtumia, on ilmeisesti edelleen yli kolmekymppisenä mahdollisuus innostua jostain uudesta jutusta.

Kävin viime keväänä nimittäin ensimmäisen kerran elämässäni käsipallo-ottelussa. Tämä fakta on sikäli hämmästyttävä, että olen varttunut ja viettänyt koko nuoruuteni Myyrmäessä, jossa Atlas on pelannut SM-sarjatason käsipalloa iät ja ajat. No, parempi myöhään jne.

Käsipallo osoittautui nimittäin erinomaiseksi lajiksi. Siinä on vauhtia ja tilanteet vaihtuvat nopeasti. Pelaajien suoritukset näyttävät maallikosta hienoilta ja hyppyheitot ovat komeaa katseltavaa. Ja ennen kaikkea kontaktia otetaan kunnolla. Lisäksi säännöt ovat yksinkertaiset ja kaiken kaikkiaan peli on sellaista kovaa, mutta rehdin puoleista kilvoittelua perusasioiden äärellä. Hieno laji.

Atlasta on markkinoitu viime aikoina Kotikylän kundit -nimikkeellä johtuen siitä, että melkein koko joukkue koostuu omista kasvateista ja paikallisista sälleistä. Tämäkin on läpikaupallistuneessa urheilumaailmassa hienoa ja mieltä ylentävää. Ja lisäksi osoitus seuran juniorityön hyvästä tasosta. Itse asiassa lajista innostuneena olen käynyt 5-vuotiaan tyttäreni kanssa Atlaksen alle kouluikäisille tarkoitetussa palloleikkikoulussa, jossa vanhempi jumppaa yhdessä lapsensa kanssa. Hyvää ja innostavaa toimintaa tämäkin.

Mitä fanittamiseen tulee, olen ilmeisesti hypännyt Atlaksen band-wagoniin oikeaan aikaan, sillä tämä kausi oli menestyksekkäin pitkiin aikoihin. Lopullinen sijoitus ylemmässä jatkosarjassa oli viides ja puolivälieräsarja turkulaista Hc Fenixiä vastaan venyi viidenteen peliin, joka harmillista kyllä hävittiin. Mutta eipä auta masentua. Saimme kuitenkin tänä kevään nauttia Vantaalla miesten pääsarjatason play-off -peleistä ja noissa peleissä oli kyllä aivan mahtava tunnelma. Kun ensi kauden kausikortit tulevat myyntiin, täältä löytyy yksi takuuvarma ostaja.

Talviliikuntaa

Kunnon talvi on taas pitkästä aikaa sulostuttanut myös eteläisen Suomen asujaimiston talvikauden viettoa. Lunta on riittänyt, luonnonjäät ovat olleet kunnossa ja lämpötila on pysytellyt mukavan tuntuisesti muutamassa pakkasasteessa. Sen lisäksi, että olen itse liikuntaentusiastina ottanut tällaisen talviurheilun mahdollistavan talven innolla vastaan, on myös pienempi väki sekä kotona että työpaikallani päiväkodissa ollut tohkeissaan päästessään pulkkamäkeen, luistelemaan sekä varauksin myös hiihtämään.

Talviliikuntapaikatkin ovat olleet pääkaupunkiseudulla pääosin hyvässä kunnossa. Olen hiihtänyt lähinnä Petikossa ja Paloheinässä, luistellut Vihertien kentällä, Pirkkolassa sekä Brahen kentällä ja käynyt pulkkamäessä Myyrmäen lähitöppyröillä. Kaikissa näistä paikat on hoidettu hyvin ja tarkoituksenmukaisesti.

Pientä miinusta Vantaan liikuntatoimi saa sen sijaan siitä, että Myyrmäen uimahallin vieressä oleva iso urheilukenttä on jätetty kokonaan jäädyttämättä. Kentän hoito on kyllä muutenkin ollut retuperällä viime vuosina ja pidän todella surkeana tilannetta, jossa erään Vantaan suurimmasta lähiöistä keskeisimmällä paikalla sijaitseva kenttä jätetään tällä tavalla kokonaan hyödyntämättä. Seurauksenahan tästä on ainakin se, että perheet lähtevät talvisiin liikuntaharrastuksiin yhä kauemmaksi autolla, mikä ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista.

Toinen henkilökohtaiseen aikataulukseen liittyvä ongelma on se, että Vantaan liikuntapaikoilta tuntuvat valot sammuvan iltakymmeneltä. Tämän koin karulla tavalla eräänä iltana (vai pitäisikö sanoa yönä) ollessani Petikossa hiihtämässä ja valot sammuivat kesken lenkin. No, pääsin kyllä pimeästä metsästä pois ja lenkki oli ihan mukava. En myöskään kannata valojen turhaa polttamista yösydännä, joten ehkä pyrin sitten ajoittamaan sporttailuni tolkullisempiin aikoihin.

Ilmastonmuutosta vähättelevä jengi on tietysti riemuissaan siitä, että heidän mukaansa tämä talvi on osoittanut, että mitään lämpenemistä ei ole olemassakaan. Näinhän asia ei kuitenkaan ole, vaan kyllä tästä lapsuuden onnelliset talvet mieleen tuovasta valonpilkahduksesta huolimatta kaikki mahdolliset voimavarat on edelleen satsattava ilmastonmuutoksen ehkäisyyn ja hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen.

Tulevien talvien laadusta on paha mennä etukäteen sanomaan, mutta ennen kuin keväinen aurinko sulattaa hanget ja jäät, kehoitan kaikkia vielä nauttimaan talviliikunnan riemuista täysin siemauksin.